keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Tyytyväisyys tappaa kehityksen ja muita mottoja

Mulla oli mäkihyppyaikoina ongelma. Aina kun mun hyppyä kehuttiin, meni seuraava pieleen. Varsinkaan se, mikä oli hyvää edellisessä, ei toteutunut seuraavassa. Samaa on edelleen, mutta ei ihan niin suuressa määrin. Joissain tilanteissa osaan sulkea kehun pois. Eli otsikon motto, tyytyväisyys tappaa kehityksen, sopii jo vähän tähän. Mäkiaikoina kuitenkin inhosin kyseistä sanontaa, koska halusin olla tyytyväinen. Tuntui typerältä, että ei saisi olla.

Askelkyykkyjä kolme vuotta sitten
Vielä paremmin sanonta sopii kuitenkin yleisemmällä tasolla käytettäväksi kuin yksittäisiin suorituksiin. Entisestä inhokista on tullut yksi mun motoista. Tähän liittyen kaikki lähti oikeastaan toissa vuoden marraskuusta, kun aloitin kisavalmennuksen. Silloin olin juuri saanut bikini challengen päätökseen ja olin tyytyväinen muuttuneeseen olemukseeni. Kun aloin kisavalmennusta, mun piti päättää laji. Kroppa ois ollu aika valmis bikiniin, mutta pumppailutreenit ei houkuttanu, eikä myöskään se vääntelehtiminen lavalla. Koska olin tyytyväinen, tuntui ristiriitaiselta alkaa muuttamaan kroppaa bodya varten. Niinpä päätin, että ei saa olla tyytyväinen. Aloin hokemaan tuota mottoa aina, kun olin johonkin tyytyväinen. Joihinkin asioihin ihan läpällä tosin, mutta saattoi se silti mennä vähän yli. Nyt sen käyttö on järkevöitynyt ja uskon osaavani olla sen kanssa.

Massaa kertynyt monessa muodossa. Kuva viime vuodelta.

Mun toinen motto on: "because I can". Se on vähän jäänyt taustalle, koska Sonera pilasi sen. Multa usein kysytään, miks mä tein jotain tietyllä tavalla, esim. heitän haarukan parin metrin päästä tiskialtaaseen, niin mun automaattinen vastaus on tuo "because I can". Mun mielestä pitää kokeilla ja tehdä asioita, mitä pystyy ja kokeilla sellaisiakin, joita ei ajattele pystyvänsä, koska voi yllättyä. Sitten voi taas sanoa, koska pystyy. Lisäksi ennen suoritusta tulee usein sanottua puoliääneen: "Sä pystyt siihen" ja se auttaa. Ihan sama, onko noloa, jos hyppää sen jälkeen vaikka pitemmälle ja voittaa kaikki.

Ne, jotka mun kanssa treenailee, tietää, että en hyväksy puheita mahdollisista epäonnistumisista tai siitä, että ei muka pysty johonkin. Jos joku erehtyy sanomaan jotain sellaista, saa kyllä heti satikutia ja oikaisun, miten pitää itselle puhua ennen suoritusta ja ylipäätään. Kävin opiskeluaikana pari liikuntapsykologian kurssia ja ne jäi pikkusen päälle. Mut ei se oo välttämättä huono asia.

Vaikka ei tuntuisi yhtään siltä, niin pitää sanoa, että pystyy.

Joskus mulla oli motto "never give up", mutta luovuin siitä, koska lisäsin siihen usein perään "paitsi joskus". Mun mielestä joskus pitää luovuttaa. Ei missään nimessä kovin usein, mutta on tiettyjä tilanteita, joissa pitää. Ne tilanteet pitää pystyä tajuamaan. Niitä on tullut mulle ja olen huomannut tehneeni oikean ratkaisun. Sen takia en voi enää pitää tota millään tavalla omana.

Mikä on sun motto? Kommentin voi jättää nyt myös Anonyyminä ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti